Valitse puutarhasi lajisuosikit huolella – Vinkkejä onnistuneeseen puutarhanhoitoon 

Ensimmäisessä kaupunkiviljelyblogissani Joko sinä viljelet? Kannattaisi! kerroin, että tuottoisan puutarhan perustaminen ei edellytä puutarhurin tutkintoa, isoa pääomaa tai välttämättä omia maa-alueitakaan, mutta sitäkin enemmän kekseliäisyyttä, aikaa ja huolenpitoa.

On myös hyvä tietää, millaisia kasveja puutarhassasi kannattaa kasvattaa. Eri lajien kasvuvaatimuksiin on järkevää perehtyä etukäteen, mutta myös kokeilemalla käytännössä tulee huomaamaan, mitkä lajit omalla kasvimaalla menestyvät. Tässä blogissani annan vinkkejä hyvästä kasvualustasta ja puutarhan kasvukunnon ylläpidosta.

Onko viljelyalue aurinkoisella vai varjoisalla paikalla, talon etelä- vai pohjoispuolella, aukealla alueella vai puiden tai rakennusten katveessa? Jokaisella kasvupaikalla viihtyy oma lajistonsa, jota kasvupaikan ominaisuudet ja ilmasto-olosuhteet, merkittävimpinä valo, vedensaanti sekä maaperän laatu ja ominaisuudet määrittävät.

Täysin varjossa tai auringon paahteessa selviytyvät vain vahvimmat, ankaralle kasvupaikalle sopeutuneet lajit. Useimmat viljelykasvit ovat melko vaateliaita kasvupaikkansa suhteen osaltaan siksi, että ne ovat jalostettuja ja niiden odotetaan ennen muuta tuottavan runsasta satoa. Ne eivät ole selviytyjiä tai hyviä kilpailijoita, vaan vaativat tarhurin apua ja tukea, muun muassa runsaasti vettä, jotta jaksavat kasvattaa mehukkaita hedelmiään – esimerkiksi kurkkujen, kurpitsojen ja melonien vedenkulutus on erityisen suurta runsaan lehtimassan, siis laajan haihduttavan lehtipinta-alan ansiosta. Luonnonvarakeskuksen mukaan yli 80 % kaikesta ihmisten käyttämästä makeasta vedestä kuluu viljelykasvien kasteluun!

Avomaan mullassa vai viljelylaatikon tuotteistetussa kasvualustassa?

Tuotteistettu kasvualusta, jota voi ostaa säkissä puutarhamyymälöistä tai irtotavarana multa-asemilta, on varmin vaihtoehto rajatuissa istutuksissa, joissa kasvavilla kasveilla ei lähtökohtaisesti ole maakosketusta. Tuotteistettu kasvualusta on lannoitettu ja kalkittu useimpien viljelykasvien tarpeisiin sopivaksi eikä se sisällä taudinaiheuttajia tai rikkakasveja. Kasvualustan biologisia, fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia voi parantaa sekoittamalla kasvualustaan erilaisia maanparannusaineita, kuten mykorritsaa eli sienijuurta, rahkasammalta tai biohiiltä.

Kasvilavoissa ja muissa istutusastioissa on helppo sekoittaa kullekin lajille optimoitua kasvualustaa. Esimerkiksi porkkanan ja mansikan kasvualustaan kannattaa lisätä reilusti hiekkaa, kun taas esimerkiksi tomaatti ja munakoiso kiittävät kasvualustaan sekoitetusta eloperäisestä aineksesta, kuten karjanlannasta, kanankakkarakeista tai kompostimullasta. Eloperäinen aines ruokkii myös maan pieneliöstöä.

Avomaalla maanparannus saattaa olla ison työn takana, ja etenkin taantuneen maan elvyttämiseksi on nähtävä paljon vaivaa. Yhden lajin monotonista viljelyä samalla kasvupaikalla vuodesta toiseen kutsutaan ryöstöviljelyksi, ja se onkin kuvaava termi – maa imetään kuiviin ja kyllästetään kemiallisilla kasvinsuojeluaineilla. Tällöin elävä ruokamulta, siis se 10–30 cm kerros, jossa ruokamme varsinaisesti kasvaa, väsyy ja sairastuu. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen mukaan ruokamultakerroksen multavuus on ylipäänsä huolestuttavasti vähentynyt viimeisten vuosikymmenten aikana.

Pidetään hyvää huolta monimuotoisuudesta myös pinnan alla

Viisas viljelijä hoitaa kasvien sijasta maata. Maassa elää valtava määrä eliöitä, muun muassa sienirihmoja, lieroja, matoja ja toukkia, hyppyhäntäisiä, kovakuoriaisia sekä juoksujalkaisia ja hämähäkkejä, jotka olemassaolollaan auttavat tarhuria. Liikkuessaan ja kaivaessaan maata ne muun muassa parantavat sen mururakennetta ja tehostavat kaasujenvaihtoa.

Maan koostumus; kasvillisuus kuin maaperäkin ovat jatkuvassa dynaamisessa muutoksessa. Esimerkiksi ravinnepitoisuuksiin ja ravinteiden liukoisuuteen vaikuttavat lukuisat eri seikat, kuten maalaji, maan rakenne ja kosteusolosuhteet sekä maaperäeliöiden aktiivisuus. Avomaalla maaperän kemiallisia ominaisuuksia kannattaakin tutkia ottamalla maasta viljavuusnäytteitä ja teettämällä viljavuustutkimus, jonka analyysin tuloksiin lannoituksen ja kalkituksen tulisi lähtökohtaisesti perustua.

Viljavuusanalyysin avulla saadaan selville, millainen maaperä on koostumukseltaan, jotta osataan optimoida lannoitemääriä. Peltomaan laatua, kuten sen rakennetta ja lierojen määrää voi havainnoida myös kuoppatestillä, ja puutarhamyymälöistä saa ostettua pH-mittareita ja pikatestejä, joilla saadaan mitattua maaperän happamuutta ja emäksisyyttä. Alueella luontaisesti kasvava kasvillisuuskin kertoo maaperän ominaisuuksista. Esimerkiksi kortteet ja suolaheinä saattavat viitata happamaan kasvualustaan, ja voikukat sekä piharatamo voivat antaa vinkkejä viljelymaan liiallisesta tiivistymisestä.

Myös ravinne-epätasapainoa voi havainnoida kasveihin ilmestyvistä vioituksista, kuten lehtien vaalenemisesta tai tummumisesta. Ennaltaehkäisy on paras lääke, ja etenkin luonnonmukaisessa viljelyssä tarkkailu ja seuranta ovatkin erityisen tärkeässä asemassa, jotta erilaisiin puutoksiin tai taudinaiheuttajien läsnäoloon havahdutaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Näin esimerkiksi tuholaispopulaatiot eivät pääse räjähdysmäisesti kasvamaan hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Lisäksi tarkkailu on palkitseva osa puutarhanhoitoa, joka vahvistaa tarhurin yhteyttä ympäristöönsä.

Suurin osa viljelykasveista vaatii lannoitusta pitkin kesää. Pitkävaikutteisista lannoitteista, kuten kanankakasta tai karjanlannasta ravinteet liukenevat kasvualustaan vähitellen kasvukauden aikana, ja veteen sekoittamalla näistä saadaan valmistettua myös nopeavaikutteista kastelulannoitetta. Luonnonmukaisuus on erityisen suositeltavaa avomaanviljelyssä, kun toimitaan elävän maan parissa. Me jokainen olemme vastuussa ympäristöstämme ja puhtaan luontomme vaalimisesta – noudatetaan siis annettuja suosituksia muun muassa lannoitukseen ja kasvinsuojeluun käytettävien aineiden osalta!

Kastelu on puutarhan haastavin työ

Kuten me ihmisetkin, myös kasvit ovat erilaisia omine mieltymyksineen. Jotkut lajeista karttavat toisiaan, kun taas osa viihtyy yhdessä. Näitä hyväksi todettuja kasviyhdistelmiä, kumppanuuskasveja kannattaakin yhdistellä sekaistutuksiksi – kasvillisuus voi torjua toistensa tuholaisia, kuten porkkana ja sipuli, tai tukea toisiaan kasvussa ja kukoistuksessa, kuten jo intiaanien käyttämä kasvikolmikko kurpitsa, maissi ja herne. Kukkivat kasvit houkuttelevat paikalle pölyttäjiä ja valkosipuli puhdistaa maaperää.

Luonto pyrkii peittämään kasvillisuudella jokaisen tyhjän kolon. Puutarhurille tämä tietää jatkuvaa työtä. Etenkin kasvukauden alussa, kun taimet ovat pieniä tai siemenet vasta itävät ja rikkakasvit täytyy pitää poissa. Rikkakasvien kasvua saa hillittyä kattamalla avoimeksi jäävät alueet, kuten polut ja taimien välit esimerkiksi ruohosilpulla, lehdillä, oljilla, hakkeella tai vaikkapa vanhalla räsymatolla.

Puutarhaa perustettaessa kannattaa siis ensin selvittää paikan ekologiset olot, muun muassa valoisuus, tuulisuus ja maaperän laatu, mutta on hyödyllistä havainnoida myös paikan sosiaalisia oloja. Missä menevät lähitiet ja miten ihmiset aluetta käyttävät? Kuka pitää viljelmiä kunnossa ja mistä saadaan kasteluvettä tarvittaessa?

Etenkin katetuilla parvekkeilla ja terasseilla tulee huolehtia kasvien veden saannista, ja avomaallakin on paahdejaksojen aikaan ehkä turvauduttava kasteluun. Alueelliseen pienilmastoon voidaan pienessä mittakaavassa vaikuttaa tukemalla kasvillisuuden elinvoimaisuutta muun muassa parantamalla kasvualustoja sekä varjostamalla ja kastelemalla.

Ensisijaisesti kastelussa tulee hyödyntää muita vedenlähteitä kuin vesijohtoja. Sadevettä kannattaa kerätä talteen ja ohjata pintavesiä kasvillisuudelle. Kasteluveden voi ottaa luonnon vesistöistä, mutta on varmistuttava siitä, että kasteluun käytettävä vesi on kasveille käyttökelpoista ja täyttää sille asetetut vaatimukset.

Kun maan rakenne on hyvä, se itsessään pidättää vettä, ja juuristo hakeutuu kosteuden perässä syvälle. Hyvärakenteisessa, elinvoimaisessa maassa juuristolla on hyvät edellytykset kasvaa laajaksi ja vahvaksi. Huomiota kannattaa kiinnittää kastelun ajankohtaan sekä kastelutekniikkaan.

Kastellaan silloin, kun vedenhaihdunta on pienintä: illasta varhaiseen aamuun tai heti sateen jälkeen. Ollaan kastelussa huolellisia ja vältetään veden valumista pois kasvillisuuden juuristoalueelta. Letkukastelussa käytetään pientä vedenpainetta. Paras valinta on sumutinsuutin. Hyödyllisintä on imeyttää vesi hitaasti kasvualustaan ja antaa kerralla runsaasti vettä, jotta se imeytyy syvälle maaperään. Jos kasvualusta on vain pinnaltaan märkä, johdattelee se juuristoa kasvamaan väärään suuntaan. Kastelusta voi siis olla enemmän haittaa kuin hyötyä!

Etenkin keväällä ja syksyllä ennen kylmää yötä voi olla tarkoituksenmukaista kastella nimenomaan juuri lehvästö, sillä sadetus suojaa kasvillisuutta paleltumiselta. Kastelu kannattaa kuitenkin kohdistaa ennen muuta maaperään – lehvästön kastelua on syytä välttää, jotta lehdille jääneiden vesipisaroiden läpi paistava auringonvalo ei pääse aiheuttamaan polttovioituksia, kun muodostuu polttopisteitä samalla tavoin kun suurennuslasin linssistä. Kostea kasvusto on myös otollinen kasvupaikka erilaisille homesienille.

taudinaiheuttajien on helpompi iskeytyä kuivuudesta kärsivään, stressaantuneeseen kasvustoon, jonka vastustuskyky on heikentynyt. Luonnonmukaisessa viljelyssä ei kuitenkaan turvauduta kemialliseen kasvinsuojeluun, vaan käytetään tarpeen tullen erilaisia hauteita, keitteitä ja uutteita sekä niin sanottuja perusaineita, muun muassa etikkaa ja talkkia.

Menestystä puutarhanhoitoon ja viljelyyn ja ihanaa kesää!

Leena Hämäläinen, puutarhuri, rakennetun ympäristön suunnitteluhortonomi, leena.hamalainen@sweco.fi