Autoilija kuplassa – voiko design puhkaista sen?

Tiedätkö kuinka moni autoilija ajaa ylinopeutta omassa kotikaupungissasi? Vuosi sitten Helsingissä tehtyjen mittausten mukaan jopa neljä viidestä suomalaisesta autoilijasta ajoi ylinopeutta – suojateillä koulujen kohdalla! Viidesosalla kaikista autoilijoista oli yli kymmenen km/h ylinopeutta. Ja 58 prosenttia alakouluikäisten jalankulkijoiden loukkaantumisista tapahtuu suojatiellä. (Liikenneturva 2024 *)

Tämä herättää ajatuksia siitä, miten eri tavoin liikkumisen voikin kokea riippuen kulkumuodosta. Auton ratissa kaupunki saattaa tuntua etäiseltä, ikään kuin kulkisimme sen läpi irrallaan ympäristöstä. Mutta kun liikumme kävellen, koemme kaupungin aivan eri tavalla – kaikilla aisteillamme, hyvässä ja pahassa. Pyöräilijä on tässä suhteessa lähellä kävelijää.

Juuri tämä eroavaisuus sai minut pohtimaan, miten autoilijaa voisi muistuttaa siitä, että hänkin on ”kylässä”, vieraana kaupunkiympäristössä.

Pidin aiheesta äskettäin alustuksen yhteistyökumppanin toimistossa Mechelininkadulla. Olimme kokoontuneet juhlistamaan Helsingin upouutta linjausta 30 km/h nopeusrajoituksista koulujen kohdalla, kuten juuri muutaman korttelin matkalla Mechelininkadulla. Liikennemerkit ovat paikallaan, mutta todelliset ajonopeudet ovat kuitenkin paikallisten asukkaiden kokemuksen mukaan entisellään. Mietinkin, voisimmeko kadun yksityiskohtien suunnittelulla saada autoilijan (myös itseni) käyttäytymään sivistyneesti kuin hieno ja pidetty vieras, eikä niin kuin piittaamaton ohikulkija.

Kadut ovat paitsi läpikulkureittejä, myös monikäyttöistä elintilaa, kuten kollegani Mikko Raninen toi esiin blogissaan.

Tuon esiin viisi näkökulmaa, jotka herättävät toivottavasti ajatuksia katutilan suunnittelusta.

1. Fenomenologia: Kahden eri maailman kontrasti

Kävellessäni kaupungin kaduilla koen ympäristön moniaistisesti. Huomaan lokit ja pulut, kuulen eriskummallisia katkelmia vastaantulijoiden puheista ja haistan niin liikenteen päästöt kuin lähileipomon tuotteet.

Autoillessani sen sijaan olen läsnä mutta samalla etäällä — liikun lähinnä näköaistin varassa ja tarkennan katseeni siihen, mitä on suoraan edessä. Vaikka 30 km/h nopeudella voi jo tarkkailla hieman ympäristöä, tuskinpa juuri vilkuilen sivuilleni. Autoilijana pysyn omassa maailmassani, fyysisesti eristettynä kadun todellisista tapahtumista. Miten voin olla huomaavainen, jos en edes huomaa juuri mitään?

2. Elämysdesign: Autojen rooli kulkijoiden arjessa

Nykyaikainen auto on suunniteltu elämyskeitaaksi. Lempiradiokanavani tai podcastini yhdessä sähköauton nautinnollisen kiihtyvyyden kanssa pitävät minut muissa maailmoissa; tiedän, että olen Mechelininkadulla, mutta henkisesti olen ihan muualla siellä kirjan tai sävelten maailmoissa. Kytkeydyn omaan tilaani, sen sijaan, että kokisin yhteyttä kaupungin katuelämään. Mitä paremmin auton elämyksellisyys on suunniteltu, sitä tehokkaammin se eristää ajajan– ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti omaan kuplaansa. Tämä taas on vaarallista kaikille muille. Ehkä avoautot olisi syytä nostaa uudelleen kunniaan: ne pakottavat kuljettajan kohtaamaan ympäristönsä.

Myös kävellen tai pyörällä saatan liikkua luurit päässä, mutta jo oman turvallisuuteni takia pysyn tietoisempana ympäristöstä.

3. Katutilan muotoilu: kaista kerrallaan yhteisöllisemmäksi

Mechelininkadulta poistettiin kadunvarsipysäköinti, mikä teki reitistä selvän ja esteettömän. Toisilla kaduilla, missä kaistat ovat kapeat ja tila niukassa, osaan kummasti keventää kaasujalkaa ja ajaa varovammin. Kadunvarsipysäköinnissä on se etu, että se kaventaa katutilaa, mikä saa kaikki käyttäytymään hieman varovaisemmin. Jos taas jalkakäytävä on kapea suhteessa koko katutilaan ja sen eikä sen reunassa ole puita, kalusteita eikä pysäköityjä ajoneuvoja, kävelijä voi kokea olonsa suojattomaksi.

Kohtaamispaikkoja voi syntyä, jos tarjotaan penkkejä istutuksineen ja hieman suojaa ohikulkevilta ajonneuvoilta. Rauhallisempi liikenne mahdollistaa viihtyisiä paikkoja oleskelulle ja sosiaaliselle toiminnalle. Mechelininkadulla tarkastelisin esimerkiksi Sammonaukiota pienenä vihreänä keitaana, johon voisi onnistua tuottaa tapaamispaikkoja asukkaille – samalla hieman etäämpänä pääkadun melusta. Kun oleskelu ja vuorovaikutus näkyy katutilassa, se voisi rauhoittaa myös autoilua.

4. Semiotiikka: merkit kadun omistajuudesta

Kävelijät vastaanottavat ihmisten tekemiä viestejä katuympäristöstä, kuten mainokset näyteikkunoissa ja kapinatarrat sähkökaapeissa, kadunvarren liikkeistä kantautuva musiikkikin on sisään kutsumisen merkki. Autoilijat eivät näitä merkkejä ja elinvoimatekijöitä juuri näe, haista tai kuule. Toisten autojen ja liikennemerkkien tarkkailu vie huomion.

Siksi kadun itsessään pitäisi viestiä autoilijalle, miten kuuluisi toimia, esimerkkeinä tien yli samassa tasossa jatketut jalkakäytävät, jotka antavat etusijan jalankulkijoille ja pikku pyöräilijöille.

Mahdolliset paikallisen elämän merkit eivät hevin pääse auton sisäiseen havaintokenttään. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen onko niitä edes tarjolla! Lämpimiä merkkejä voisivat olla lamppupylväisiin virkatut sukat kuten Keravalla kesällä 2024 ja kylmääviä merkkejä ovat esimerkiksi etelän mailla maantiekuolemista muistuttavat ristit. Paikallisista ihmisistä kertovat merkit voivat viestittää autoilijalle, että tämä on käymässä yhteisön mailla.

5. Kollektiivinen muisti: yhteiset muistot kadulla

Traagiset tapahtumat voivat jäädä vuosikausiksi yhteiseen muistiin. Huopalahdentiellä olen huomaavinani, että valtaosa noudattaa neljänkympin rajoituksia. Moni muistaa kuinka koululainen menetti siellä henkensä onnettomuudessa. Omassa lähipiirissäni taas on pikkupoika, johon muutama vuosi sitten törmäsi auto Paciuksenkadulla, kivenheiton päässä Huopalahdentiestä. Hän selvisi kaikeksi onneksi vähin vaurioin, joten tapauksesta ei juuri tiedetä perhepiirin ulkopuolella.

Ideoidaan yhdessä paikallisasiantuntijoiden kanssa!

Miten siis saisimme tuotettua autoilijalle sen kokemuksen, että hän on ohi kulkiessaankin kutsuvieraana kaupungissa, kun lähtökohtaisesti hän liikkuu aivan omassa maailmassaan?

Yhteiset muistot, symbolit ja taide kannattaisi valjastaa liikkujien turvallisuuden palvelukseen. Lapinjärven kyläkeskustassa Itä-Uudellamaalla olen nähnyt raitin pintaan maalatut raidalliset räsymatot. Voisiko Mechelininkadun nimetä Mechelin juniorin kaduksi? Ripustaa elämää juhlistavia nauhoja yli kadun talosta taloon? Voisivatko koululaiset ideoida herättävän katutaideprojektin yhdessä ammattitaiteilijoiden kanssa?

Voisi ideoida lukemattomia tapoja muistuttaa autoilijaa siitä, että hän on toisten ihmisten kodin kynnyksellä. Julkisen taiteen ja kaupunkimuotoilun luovia ratkaisuja kannattaa kokeilla. Autoilija on tervetullut vieras, kunhan osaa käyttäytyä.

Jani Päivänen Sweco Finland

Jani on maankäytön tiimipäällikkö, kävelyn edistämisen asiantuntija ja espoolainen autonomistaja

*) Alakouluikäisten lasten henkilövahingot tieliikenteessä. https://www.liikenneturva.fi/tutkimukset/alakouluikaisten-lasten-henkilovahingot-tieliikenteessa/#126dd84a