Suomen uhanalaisista lajeista jopa neljäsosa elää niin kutsutuilla perinnebiotoopeilla ja muissa ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Näiden elinympäristöjen kunnostaminen ja hoito on välttämätöntä, mikäli haluamme pysäyttää luontokadon. 

Perinnebiotoopit ovat vaarassa kasvaa umpeen – mitä nämä oikein ovat? 

Perinnebiotoopit ovat matalakasvuisia, pääosin avoimia tai puoliavoimia luontotyyppejä. Tällaisia ovat esimerkiksi niityt, kedot, hakamaat ja metsälaitumet. Perinnebiotoopit ovat syntyneet perinteisen maatalouden laidunnuksen ja niiton vaikutuksesta.  

Perinnebiotoopeissa yhdistyvät luonnon monimuotoisuus, maisemalliset arvot ja kulttuuriperintö. Ne muodostavat runsaslajisia ja monipuolisia eliöyhteisöjä, joissa kukkakasvit ylläpitävät pölyttäjähyönteisten kantoja ja lajirikkautta. Perinnebiotooppien vaihtelevat ympäristöt, laidunnus sekä suuret, vanhat hakamaiden puut mahdollistavat lintujen, hyönteisten ja sienten lajirunsauden. 

Perinnebiotooppien pinta-ala on Suomessa pienentynyt yli 99 prosenttia siitä, mitä se oli 1800-luvulla.

Samalla perinnebiotooppien lajit ja luontotyypit ovat taantuneet voimakkaasti. Kaikki Suomen perinnebiotooppien 42 luontotyyppiä on luokiteltu uhanalaisiksi: 2 erittäin uhanalaisiksi ja loput 40 äärimmäisen uhanalaisiksi. Neljäsosa Suomen uhanalaisista lajeista eli 652 lajia elää perinnebiotoopeilla ja muissa ihmisen muuttamissa ympäristöissä kuten viljelymailla, pihoilla ja puistoissa. 

Vanhan ajan maisemaa leimasi pienipiirteisyys. Kun niittyjen ala oli suurimmillaan, maatiloilla oli monin paikoin karjaa ja pieniä laidunalueita tilojen yhteydessä. Rantaniittyjä ja saaria käytettiin yhteisinä laidunmaina suuremmalle eläinmäärälle. 

Nykyään maatilojen pinta-alat ovat suuria, ja eläimet laiduntavat pääosin viljellyillä ja lajistoltaan yksipuolisilla nurmilla. Vanhat perinnebiotoopit ovat usein kasvaneet umpeen tai jääneet rakentamisen alle. Juuri umpeenkasvu on uhka perinnebiotoopeille, sillä ne tarvitsevat säännöllistä hoitoa pysyäkseen avoimina.  

Perinnebiotooppien kunnostaminen ja hoito vaatii säännöllisyyttä ja jatkuvuutta 

Umpeen kasvanut niitty tai hakamaa voidaan kuitenkin palauttaa. Niittykukkien siemenet voivat säilyä maassa pitkään, ja kun varjostavat puut ja pensaat raivataan pois, niittylajit pääsevät jälleen kukoistamaan. 

Ennallistamisella viitataan yleensä toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on mahdollisimman luonnonmukainen tila, sellainen kuin se oli ennen ihmisen vaikutusta. Tilanne on päinvastainen perinnebiotoopeilla, jotka ovat ihmisen ja kotieläinten luomia.  

Oman onnensa nojaan jätetty perinnebiotooppi menettää lajistonsa ja katoaa. Siksi tavoitetila on pikemminkin luonnon säännöllinen hoito, ja puhumme mieluummin kunnostamisesta kuin ennallistamisesta. 

Perinnebiotoopin kunnostamisessa ensimmäinen toimenpide on usein raivaus, jonka on monesti oltava melko voimakasta. Niitty- ja laidunkukkien viihtymisen edellytyksenä on, että ne saavat riittävästi valoa.  

On kuitenkin hyvä jättää puu- ja pensasryhmiä, jotka antavat suojaa ja ravintoa linnuille ja muille eläimille. Vanhoja puita on tärkeää säilyttää, koska ne elävöittävät maisemaa ja tarjoavat pesäpaikkoja linnuille, hyönteisille ja lepakoille. Marjovia pensaita ja puita kannattaa säästää, koska ne ovat kauniita kukkiessaan ja tärkeitä ravintolähteitä monille eläimille.  

Perinnebiotoopit ovat syntyneet vuosien säännöllisen hoidon tuloksena, kun kasvillisuus on niitetty tai laidunnettu ja maa on pysynyt niukkaravinteisena. Perinnebiotoopit tarvitsevat samanlaista hoitoa myös kunnostuksen jälkeen.  

Hoitotoimenpiteet ovat yleensä niitto tai laidunnus. Niiton jälkeen leikattu kasvillisuus viedään pois, jotta ravinteet eivät vapaudu takaisin maahan ja jotta maan pinnalle ei muodostu ajan myötä niittykasvien itämisen estävää mattoa. Niittoon tarvitaan ihmistyövoimaa, mutta usein koneita voidaan käyttää niitossa apuna.  

Jos perinnebiotoopille saadaan laiduneläimiä, ne huolehtivat kasvillisuuden hoidosta. Vaikka ne palauttavat ravinteita maahan lannan muodossa, se tapahtuu paikallisesti ja lisää myös monimuotoisuutta, sillä monet hyönteiset hyödyntävät lantaa. Laiduneläimetkin toki tarvitsevat säännöllistä hoitoa, valvontaa ja aitojen kunnossapitoa. 

Uudet niityille otolliset ympäristöt ovat mahdollisuus perinnebiotooppien lajistolle  

Perinnebiotooppien lajistoa tavataan myös uuselinympäristöissä, kuten tienpientareilla ja voimalinjojen alla olevilla niityillä. Nämä ihmistoiminnan vaikutuksesta avoimina pysyvät ympäristöt ovat tärkeä osa perinnebiotooppien lajistoa säilyttävää verkostoa. Samoin yksityisille ja julkisille pihoille perustetut niityt antavat lisätilaa perinnebiotooppien lajistolle ja täydentävät verkostoa.  

Sekä perinnebiotoopin kunnostus ja hoito että uuselinympäristön perustaminen ja hoito vaativat huolellista suunnittelua, jotta tulos olisi mahdollisimman hyvä. Jokainen kohde on erilainen, joten kunnostus ja hoito tulisi suunnitella ja toteuttaa kohteen tyyppi ja olosuhteet sekä maanomistajan tahto huomioiden.  

Onko kysymyksessä kymmenien hehtaarien rantaniitty kaukana asutuksesta vai pieni hakamaa kaupunkimaisemassa? Ehkä saari, joka muinoin toimi kylän eläinten yhteislaitumena? Tai joutomaa-alue, jolle halutaan perustaa niitty?  

Raivaustarpeen suunnittelussa on pohdittava, mitä kasveja kohteella nyt kasvaa ja millaista kasvillisuutta toivotaan. Parhaassa tapauksessa laiduneläinlaji ja -rotu valitaan luontotyypin ja kasvillisuuden perusteella, koska eri eläimet laiduntavat eri tavalla ja suosivat tiettyjä kasveja. Toisaalta laiduneläinten saatavuus voi rajoittaa valinnanvaraa. Laidunpaine eli laiduntavien eläinten määrä ja laidunnuksen kesto on tärkeää tasapainottaa oikein. Jos taas päädytään hoitamaan kohdetta niittämällä, niiton ajoitus ja menetelmät suunnitellaan muun muassa kasvi- ja eläinlajiston sekä kohteen sijainnin pohjalta.  

Uuselinympäristöjen luominen voi olla myös monille yrityksille mahdollisuus osallistua luonnon monimuotoisuuden tukemiseen. Esimerkiksi energiayhtiöillä ja teollisuuden liepeillä on joutomaata, jonne perinnebiotooppien lajisto voisi kotiutua. Luontotiimimme auttaa mielellään! 

Lise-Lotte Flemming, Pirjo Majuri ja Joose Saijets
Kirjoittajat ovat Swecon luontotiimiläisiä